Pyhäinpäivä

Kellastuneet lehdet putoavat

Pyhäinpäivä lapsille? (mukana hautakynttilä ja syksyn pudonneita lehtiä)

Pyhäinpäivänä on tapana käydä haudoilla (niin kuin te olette käyneet tänään) – siistiä niitä talvikuntoon ja laittaa kynttilä palamaan. Pyhäinpäivän iltana kannattaa käydä hautausmaalla. Kynttilöiden paljous pimeässä illassa on kaunista katseltavaa. Silloin todella huomaa, kuinka tärkeä paikka hautausmaa on. Siellä on paljon rakkautta. Sellaista rakkautta, että vielä vuosikymmenienkin jälkeen sukulaisten haudoille tuodaan kynttilöitä.

Tällä tavoin muistelemme niitä rakkaitamme, jotka ovat kuolleet. Kodeissa lipastojen päällä on myös valokuvia heistä. Muistot säilyvät ja rakkaus säilyy. Vaikka he ovat poissa elämästämme, he ovat jollakin tavalla edelleen läsnä – osa elämäämme (ajattelemme heitä, suremme ja kaipaamme heitä)

Kun ihminen kuolee, hän ei enää hengitä, hänen sydän pysähtyy lopullisesti ja elintoiminnot sammuvat (sammuvat kuin kynttilän liekki). Se mikä hetki sitten oli elossa, on poissa. Kuolema on väistämätön päätös elämälle – se on luonnollista kaikki kuolevat kerran – siksi sen ei tarvitse olla mitään pelottavaa.

Kuolema silti on surullinen asia. Mummin tai papan kanssa ei voi enää leikkiä eikä kiivetä syliin. Hänelle ei voi viedä piirustusta. Koska häntä ei enää ole. Koskaan hän ei tule enää takaisin. Se on lopullista. (Mitä kädessäni on? Minkä puun lehtiä? Mitä tälle on tapahtunut? Se on pudonnut puusta – Pudotan niitä ylhäältä alas lattialle. Mitä lehdelle nyt tapahtuu? maatuu) Lehti, joka syksyllä putoaa puusta ei nouse puuhun takaisin. Se lakastuu. Se on tehnyt oman tehtävänsä puun elämässä. Se muuttuu mullaksi.

Me ihmiset olemme tämän lehden kaltaisia. Elämän keväässä olemme olleet pieniä silmuja ja tulleet hiirenkorvalle. Kasvaneet täyteen mittaan – syksyn saapuessa ihminen tulee vanhaksi ja heikommaksi, väri vaihtuu. Miten se näkyy ihmisissä? Minkälaiset värit ihmiselle tulee vanhetessa? Hiukset harmaantuvat, iho tulee ryppyiseksi. – Ja lopulta lehti putoaa. Elämän merkit poistuvat – eikä ole enää mitään, mikä pitää meitä kiinni. Ihmisessä myös tapahtuu tällaista irtoamista elämästä useimmiten vähän kerrallaan kunnes viimeisen henkäyksen myötä ote elämästä irtoaa. Lehti putoaa, liekki sammuu.

Kukaan ei tiedä omaa elinaikaansa. Joku elää 100-vuotiaaksi, joku 82-vuotiaaksi, joku 63 vuotiaaksi, joku vain muutaman päivän.

Samalla uskomme, että Jumalan luona elämä jatkuu. Vaikka ruumis lasketaan hautaan, sielu (niin mikä) pääsee Jumalan luo. Sielu on se, joka sinussa ajattelee, tuntee erilaisia tunteita, kokee asioita, sielu on se, kuka sinä olet. Se säilyy ja menee Jumalan luokse taivaaseen.

Jeesus sanoo evankeliumissa: Joka uskoo minuun ei ikinä kuole. Näin sanomme silloinkin kun hautaamme ihmistä. Hän on kuollut, mutta kaikki hänessä ei ole kuollutta. Sielu mikä palaa Jumalan luokse.

Siksi kun pyhäinpäivänä tai muulloin sytytämme kynttilän (sytytetään kynttilä, jos se ei pala vielä), se ei ole vain muistokynttilä. Se ei tuo mieleen vain kauniita muistoja. Vaan se on myös muistuttamassa meitä iankaikkisesta elämästä, jonka Jeesus on meille valmistanut. Se liekki on siksi kuvaamassa elämänliekkiä, jonka Jumala on ihmisissä sytyttänyt. Joka palaa nyt Jumalan luona.

Kuoleman kohdatessa näyttää siltä, että elämän liekki sammuu, mutta tänään Jumalalle kukaan ei ole kuollut. Hänelle kaikki ovat eläviä.

Jumalan sytyttämä elämänliekki palaa herkkänä ja kauniina jokaisessa meissä Jumalan armon ja rakkauden tähden iankaikkisesti.

Mahdollisuuksien mukaan toteutetaan tämä ’hartaus’ juttelemalla lasten kanssa. Lapset haluavat kertoa paljon muitakin asioita matkan varrella.

Lasten aamukirkko – Pyhäinpäivä 4.11.2005

Te kävelitte hautausmaan läpi tänne kirkkoon.
Hautausmaa muuttuu pyhäinpäivän iltana melkoisesti. Se tulee täyteen kynttilöitä. Ehkä huomasitte, että sinne oli jo nyt tuotu joitakin kynttilöitä. Monet omaiset haluavat muistaa heille tärkeitä rakkaita juuri näin – kynttilää polttamalla haudalla.

Läheisen ja rakkaan menettäminen on aina raskasta. Suru saattaa kestää pitkänkin aikaa. Sillä emme olisi halunneet päästää häntä luotamme. Mutta vähitellen suru helpottaa ja suostumme ajatukseen, että hän ei ole enää kanssamme.

Vaikka hän on kuollut, tunteet häntä kohtaan säilyvät. Kynttilät ja kukat haudoilla kertovat siitä. Meillä on heistä muistoja.

Hautausmaa ei kerro meille vain kuolemasta ja surusta. Se muistuttaa siitä, että nämä kuolleet ovat päässeet Jumalan luokse. Heidän ruumiinsa on laskettu hautaan, mutta Jeesus on hakenut enkelin kanssa heidän sielunsa Jumalan luokse taivaaseen. ruumis haudassa ei tunne mitään, ei ajattele, ei näe eikä kuule. se ei elä. Mutta se joka tuntee, näkee, ajattelee ja kuulee, on Jumalan luona Taivaan kaupungissa. Vain ruumis on haudassa. Raamatunkohta, mikä luettiin, kertoi siitä kaupungista. Se on ilon kaupunki.

Minkälaista heillä siellä on?
Taivas on paikka jossa karkista ja jäätelöstä ja limpparista ei tule reikiä hampaisiin. Pizza ja hampurilainen ei lihota.

Taivas on paikka jossa nilkka ei nyrjähdä jalkapallon pelaamisessa. eikä loukkaa jos putoaa puusta, johon oli kiivennyt.

Taivas on paikka, jossa kukaan ei kiusaa toista – ei nimittele eikä loukkaa. ystäviä on jokainen.

Taivas on paikka, jossa ei kyllästy tai tunne oloaan pitkäveteiseksi. Jumalahan sanoi, että hän luo jatkuvasti uutta. Mitä se voisi tarkoittaa? – ehkäpä hän luo uusia eläinlajeja, kuten hamskatti, hamsterin ja kissan muunnelma, uusia ruokalajeja, hyttysiä ja ampiaisia jotka eivät pistä, hämähäkkejä joita ei pelkää, niin ison kengurun, jonka pussiin mahdut mukaan ja pääset pomppimaan.

Taivas on paikka, jossa on niin kivaa että telkkaria ei ehdi katsoa eikä tietokonepelejä pelata. Jos ehtii, niin kyllä nämäkin sieltä varmaan löytyvät. ja jos siellä pelataan niin kenellekään ei tule häviämisestä paha mieli. ja missään nimessä kukaan ei häviä kaiken aikaa. jokainen saa kokea onnistumisen iloa.

Mummun ei välttämättä tarvitse enää neuloa villasukkia tai kaulahuivia, koska siellä ei tule kylmä. Mummu on muutenkin terve: jalat on kunnossa ja näkökin on hyvä.

tällaiseen paikkaan he ovat päässeet. siksi myös kynttilä haudalla kertoo meille enemmän ilosta kuin surusta. Se on pieni välähdys siitä hauskuudesta, jota he kokevat. Johon myös me saamme kerran osallistua heidän kanssaan.

Pyhäinpäivä Hakunin koulussa

Jututin koululaisia siitä, mitä he tietävät pyhäinpäivästä.

Mitä silloin tapahtuu (kynttilöitä haudalla, kirkon  iltatilaisuus)

Muistellaan kuolleita. – Mitä heille on tapahtunut ja mitä heille kuluu nyt.

kerroin vapaasti hautaamisesta ja muistotilaisuudesta.

Muistotilaisuudessa on muistopöytä, jossa on kynttilä ja valokuva

Mitä kynttilä voisi merkitä? Pyhäinpäivän illalla kun katsoo hautausmaita ne ovat täynnä kynttilöitä ihmisistä, joita kaivataan ja rakastettiin. Paljon rakkautta näkyy kynttilän liekkeinä. Mutta kynttilä kertoo ennen kaikkea Jumalan rakkaudesta. Se kertoo elämästä Jumalan luona. Vaikka vainaja on poissa maan päältä, emmekä enää näe häntä, hän on Jumalan luona.

rekvisiittana kynttilä ja valokuvakehyksissä kuva vanhasta ihmisestä (kuva voi olla jokin käytössä ollut muistokuva tai jokin muu sellaiseen tarkoitukseen sopiva)

Vainajista on muistopöydällä myös kuva. Tuo kuva seuraa leskeä. Hän vie kuvan kotiinsa ja siellä se muistuttaa surusta ja kaipauksesta. Vanhojen ihmisten kodeissa tällaisia kuvia voi nähdä. Kuva on jollakin näkyvällä paikalla, kunniapaikalla. Kuva muistuttaa rakkaudesta, yhteisestä elämästä ja yhteisistä kokemuksista.

Katsoessasi jonkun kasvoja, hän on silloin sinua erityisellä tavalla lähellä. Valokuvat rakkaastamme ovat siksi tärkeitä. Näemme siinä heidän kasvonsa. Kasvoja katselemalla hänen persoonansa tulee meitä lähelle.

Perille taivaan kirkkauteen päässeistä pyhistä sanotaan, että “He saavat nähdä hänen kasvonsa ja heidän otsassaan on hänen nimensä”

Sanotaan, että ihmisen suurin autuus, ilo ja onni on nähdä Jumalan kasvot. Mutta se ei ole mahdollista täällä maan päällä. Me emme vielä näe häntä. Meidän katseemme ei yllä rajan toiselle puolelle. Jumala on kätkeytynyt meiltä. Elämme uskon varassa. Hämärä aavistuksemme vaihtuu näkemiseen vasta silloin, kun kerran ylösnousemuksessa saamme astua hänen eteensä.

Se että me emme näe häntä ei kuitenkaan estä häntä näkemästä meitä. Herran siunauksessa me pyydämme Jumalaa kääntämään kasvonsa meidän puolemme. Pyydämme, että Jumala katsoo meitä, että me tulisimme läheiseksi hänelle. Hänen katseensa on armon ja laupeuden katse.

– koska eräällä koululaiselle aihe tuli läheiseksi kyyneliin asti erään koulukaverinsa hautaamisesta koitin sopeuttaa puheeni tilanteeseen.

Advertisement